Onko hidastaminen aina hyväksi?
Syksyllä iltojen pimetessä hidastaminen voi alkaa taas kutsua. Liputan levon lähettiläänä ja joogaterapeuttina sen puolesta. Mutta silti kysyn, onko hidastaminen kaikkien kohdalla aina hyve?
Syksyä pidetään sadonkorjuuna sisäisellä tasolla. Se on kokemusten arviointia, totuudenmukaista näkemistä. Introversiota ja hidastamista. Pimenevät illat kutsuvat monia meistä sytyttämään kynttilöitä, kietoutumaan vilttiin, vetäytymään kotiin kirjan tai elokuvan pariin.
Naisen kuukautiskierrossa syksyä edustaa luteaalivaihe eli ovulaation jälkeinen aika ennen vuodon alkamista, jolloin keltarauhashormonitaso kohoaa ja estrogeenitasot laskevat pohjalukemiin. Jotkut meistä tuntevat tarvetta käpertyä sisäänpäin, pysähtyä. Vaihetta voivat leimata myös epämääräinen haikeus, alakulo ja matala mieliala, joillakin ärtymys ja tarve omaan tilaan.
Laajemmin naisen elämänkaaressa syksy yhdistetään menopaussiin ja sitä ympäröiviin vuosiin. Nainen saapuu ikään kuin elämänsä puolivälin pysäkille. Intensiivimmät ruuhkavuodet ja työuran rakentamisvuodet ovat tasaantumassa. On tullut aika pysähtyä, arvioida ja sulatella mennyttä, ja kenties suunnata kohti jäljellä olevaa elämää vähän viisaampana.
Tahdin sopeuttaminen vuodenaikojen sykleihin, kuukautiskiertoon ja elämänkaaren vaiheeseen on hyvinvoinnin kannalta viisasta.
Pysähtyminen, olennaiseen syventyminen, hengähtäminen ja voimavarojen lataaminen ovat arvokkaita asioita.
Mutta on tiettyjä tilanteita, joissa hidastaminen voi kääntyä itseään vastaan. Haluan tässä kertoa lisää - silläkin uhalla, että suorituskeskeinen yhteiskuntamme on jo valmiiksi tarpeeksi hidastamisvastainen.
Mitä jos hidastamisen varjolla jämähdämme fyysisesti?
Ei ole mitään pahaa siinä, että kuuntelemme itseämme ja voimavarojamme. Usein levolle ja pysähtymiselle pyhitetty viikonloppu on parasta hoivaa, mitä itselleen voi antaa.
Joogaterapeuttina ja restoratiivisen joogan kouluttajana saan kerta toisensa perään ennemmin muistuttaa asiakkaita yrittämään tehdä vähän vähemmän. Luokseni nimittäin tullaan tyypillisesti liikasuorittavan elämän keräämän kuormituksen, uupumuksen ja stressiin liittyvien sairauksien kanssa. Toiset ovat joutuneet auttamaan ja kannattelemaan muita, ilman että ovat itse saaneet apua. Auttamisestakin on kehkeytynyt noidankehä, jossa ihmisestä tulee liian tärkeä autettavalleen, eikä kehästä löydy ulospääsyä.
Joillekin meistä taas kaikesta tulee liiallista suorittamista, myös harrastuksista, lomailusta tai kodinhoidosta. Tällaisille ihmisille syksy merkitsee hyggeilyn sijasta liutaa uusia työtehtäviä, vastuita, rientoja ja harrastuksia. Kiireisyydestä ja avuliaisuudesta voi tulla jopa tiedostamaton tai tietoinenkin keino väistellä pysähtymistä ja omien vaikeiden tunteiden sekä asioiden kohtaamista.
Ihmiselle tekee erittäin hyvää saada olla aina antamatta 110-prosenttisesti kaikkeaan.
Moni asiakas hämmästyy, kun yhdessä huomaamme heidän liikkeidensä - ja hengityksensä - tahdin kiihtyvän joogamatollakin kuin itsestään. Tunnistan tämän myös itsessäni: tehokkuus ja ripeys ovat olleet hyveitä jo ala-asteen ruokalasta lähtien.
Monilla meistä vaikuttaa myös olevan jatkuva kiire suorittamaan seuraavaa asiaa, saavuttamaan minkä tahansa määränpään. Kehon puskeminen, pakottaminen ja kiirehtiminen on inhimillistä, jos työpaikka tai jo oma lapsuudenkoti on aina palkinnut nopeuden ja tehokkuuden, kiireettömyyden ja luovuutta ruokkivan joutilaisuuden sijasta.
Tällöin vaikeudeksi voivat muodostua äärimmäisyydet, musta ja valkoinen. Kun vuosikymmenien nopeudesta ja ylisuorittamisesta väsyneinä vihdoin hidastamme ja hellitämme, ovatkin voimavarat jo aivan loppu ja seuraa täysi pysähtyminen, romahduskin. Hiljaksiin jarrupolkimen painamisen sijasta se jumittuukin pohjaan. Hallitun hidastamisen sijasta tuleekin burnout - uupunut ei jaksa välttämättä nousta sängystä lainkaan pitkään aikaan.
Itsemyötätunto on jämähtämisen vastavoima
Mutta siirretään nyt katse uupumuksen sijasta meitä monia vaivaavaan hiljaisempaan ja vähemmän dramaattiseen väsähtämiseen - perinpohjaiseen vaatimuksiin ja nopeuteen kyllästymiseeen.
Samalla elämään alkaa kuin vaivihkaa hiipiä kaikenlaisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen aktiivisuuden väistelyä. Voimien vähenemisen saattaa huomata selvästi, tai sitten ei aina itsekään tiedä, mistä ponnettomuus juontaa juurensa. Toki myös iän mittaan moni tarvitsee enemmän lepoa, mutta ongelma on, jos palautumisjaksojen jälkeen ei enää tulekaan aktivoiduttua.
Illat voivat töistä palattua kulua puolivaloilla, mikä puolestaan nakertaa voimavaroja entisestään, kun keho ei saa liikettä eikä mieli uusia virikkeitä. Ja jos elämästä tulee samalla myös aiempaa yksinäisempää, se heikentää tutkituskin terveyttä lisää - etenkin naisten kohdalla.
Kun energiatasot vajoavat pysyvästi alas, on houkuttavaa vetäytyä pienestäkin ponnistelusta sekä kehon että mielen tasolla.
Tämänkaltainen hidastaminen ei merkitse hyvinvoinnille hyvää, vaan se on jämähtämistä.
Joogafilosofian näkökulmasta on kyse ihmismielen perimmäisestä mukavuudenhalusta ja taipumuksesta vältellä epämieluisia tai vaivalloisia asioita (dvesha), ja toisaalta havitella niitä, jotka tuntuvat sillä hetkellä helpoilta tai mieluisilta (raga).
Energiaa olisi tärkeää alkaa tankata hiljalleen ja monella saralla, samalla myötätuntoa omaa itseään kohtaan opetellen. Myötätunto ei nimittäin tarkoita sitä, että antaa itsensä pujahtaa siitä mistä aita on matalin, vaan päinvastoin. Itsemyötätuntoa tutkivaa kirjailija Kristin Neffiä mukaillen, myötätuntoinen suhtautuminen omaan kehoon johtaa kehon voinnin kunnioittamiseen ja siitä huolehtimiseen.
Energian virtausta, prana vayua, vahvistetaan aloittamalla hyvästä unesta, ravitsevasta ja riittävästä syömisestä, ulkoilusta ja voimavaroja tuodaan myös joogaterapiassa restoratiivisella joogalla ja jooganidralla. Vähitellen myös sopivalla tasolla rasittavasta treenistä - liian rasittava liikunta kuitenkin vain vie jo ennestään olemattomia voimia. Ihminen voi myös huomata voimiensa taas riittävän sosiaaliseen kanssakäymiseeen sekä kulttuurista tai vaikkapa maiseman vaihdoksista nauttimiseen.
Vähitellen pääsemme liikkeelle niin fyysisessä, psyykkisessä kuin sosiaalisessa mielessäkin. Kehon ja mielen energia virtaa esteettömämmin, eikä jämähtämisestä ole enää tietoakaan.
Omiin oloihin ja kotiympyröihin linnoittautumisen sijasta voimme jaksaa taas jakaa ympärillemmekin jotakin, oli se sitten seuraa ystävälle, apua lähipiirille tai muille tarvitseville.
Pyyteetön palveleminen, seva, kuuluu olennaisesti myös joogaan. Pyyteettömyyteen pyrkivänä auttamisena se on ennen muuta mielen harjoitusta. Vaikka seva näyttäisi ulkopäin joskus hyvin toimeliaalta ja kiireiseltäkin elämältä, sisäisellä tasolla se merkitsee mielen hiljentämistä - hidastamista.
Kun meditaatiosta tuleekin upottava suo
Sisäinen tutkiskelu ja introversio voivat liiallisessa määrin viedä jotkut meistä omien murheiden tuloksettomaan vatvomiseen. Omasta meditaatioharjoituksesta voi esimerkiksi vahingossa muodostua päivittäinen paikoillaan junnaavan vatvomisen hetki. Mielessä pyörivien ongelmien kanssa ei välttämättä pääse tietyn pisteen saavutettuaan enää itsekseen eteenpäin.
Sama pätee päiväkirjan kirjoittamiseen. Kirjoittamisesta pitäville se on antoisa tapa työstää ajatuksia ja tunteita omassa rauhassa. Mutta voi käydä niin, että sivuille kertyy kuukausi toisensa perään samoja aatoksia, ilman muutosta parempaan. Terapeuttisen kirjoittamisen ohje on, että ei auta että pelkästään kuvaa ongelmansa faktojen osalta, vaan samalla tulisi kuvata myös, mitä erilaisia tunteita itsessä herää.
Jos ihminen ei omin neuvoin pääse tästä enää etenemään, olisi hyvä jos joku keskustelukumppani auttaisi näkemään metsän puilta. Riippuu paljon siitä, miten syvälle haluaa edetä ja millaisissa aiheissa. Joskus jollekulle läheiselle puhuminen auttaa askeleen eteenpäin. Kirjoittajat voivat käydä tekstejään läpi keskenään ja samalla jalostaa ajatuksiaan.
Joskus taas keskusteluterapia on paras vaihtoehto valaisemaan suuntaa muutokseen, kun ihminen haparoi omien mietteidensä pimeydessä. Joogaterapeuttina tiedän myös, että keskustelujen lisäksi jännityksen ja taakan purkaminen kehosta herättää monet isoinkin harppauksin muutokseen.
Mielenterveys ja hidastaminen
Hidastaminen - silloin kun se tarkoittaa ihmisen käpertymistä pitkiksi ajoiksi itseensä - voi olla yhteydessä masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Tämä ei tarkoita, etteikö raskaitakin tunteita saisi tuntea ja prosessoida rauhassa. Surut on surtava ja tunne on päästettävä vaihe vaiheelta virtaamaan.
Mielenterveyden ongelmat ja traumaperäinen stressihäiriö ovat kuitenkin esimerkkejä, joissa hidastaminen tämän kirjoituksen tarkoittamassa merkityksessä ei tuota tulosta, vaan voi pahentaa oloa. Tällöin omaan itseen tutustumista pitäisi tukea aiheeseen syvällisesti kouluttautuneiden ammattilaisten toimesta.
Tässä yhteydessä tähdennän, että meillä IAYT:n sertifioimilla joogaterapeuteilla on koulutuksensa puolesta perustaidot traumasensitiiivisestä ohjauksesta (Trauma Center Trauma Sensitive Yoga, TCTSY), mutta ellei joogaterapeutilla ole omasta takaa aiheesta muuta koulutusta, emme ole trauman hoidon asiantuntijoita - kylläkin varustettuja riittävillä valmiuksilla trauma-asiakkaiden kohtaamiseen täydentävän terapian edustajina.
Joogaterapeutit eivät tästä syystä käytä uuden asiakkaan kanssa ensimmäisellä kerralla hiljaisia ja paikoillaan pysymiseen perustuvia rentoutusharjoituksia, kuten pitkäkestoista jooganidraa, restoratiivista joogaa tai meditaatiota. Niiden hyödyt eivät ole suhteessa mahdollisiin haittoihin. Harjoitteet voivat vaikeuttaa asiakkaan oloa sekä psyykkisellä että usein fyysiselläkin tasolla, esimerkiksi käynnistää ahdistus- tai paniikkikohtauksen tai viedä dissosiatiivisen tilaan.
Sen sijaan hyvää hidastamista voivat alkuun edustaa ohimenevän lyhyet läsnäoloon ja interoseptioon kutsuvat hetket, joilla kasvatetaan hermoston resilienssiä askel askeleelta. Somaattisen traumaterapian piirissä tekniikoita kutsutaan titraatioksi ja pendulaatioksi.
Hidastaminen on lähtökohtaisesti tärkeä arvo nyky-yhteiskunnassa ja yksilöille. Se auttaa vaalimaan omia voimavarojamme ja on vastavoima liikasuorittamiselle ja -tehokkuudelle.
Mutta itseään vastaan hidastaminen käsitteenä ja toimintana kääntyy silloin, jos siitä tulee päättymätöntä murheiden vatvomista, liiallista sisäänpäin vetäytymistä ja sosiaalista eristäytymistä, sekä fyysistä ja psyykkistä jämähtämistä. Joogan harjoittaminen ja joogaterapeutin yksilöllinen tuki voivat omalta osaltaan auttaa ihmistä tunnistamaan näitä kipukohtiaan, kasvamaan sekä avautumaan muutokselle.
Tulevat tapahtumat:
Kirjoittajasta
Olen Kirsi Saivosalmi, joogaterapeutti sekä restoratiivisen joogan opettaja ja kouluttaja.